Kaupassa käynti osa 2

Olen kirjoittanut ensimmäisen osan täällä (aukeaa uuteen ikknaan) vajaa vuosi sitten. Tästä ajasta en ainakaan parempaan suuntaan ole mennyt.

Nykyään joka kerta kassalla jännitän enemmän. Enemmän kuin vuosi sitten. Ehkä pitäisi vain käydä ja käydä ettei vaikeudu. Tänäänkin joku nainen meinasi laittaa ostoksensa kassalle ennen kuin kerkesin itse laittaa ja olin aiemmin jonossa. En oikein tiennyt mitä tehdä. En voinut sanoa. Oli pakko siirtää hänen ostoksensa pois. Ja kyllä ahdisti. Ei se nainenkaan sanonut mitään. Nosti vain ostoksensa odottamaan.

Ehkä muuten siellä kaupassa voin olla. Kysyminen edelleen tapahtuu vain kännykän viestillä tai puhesovelluksella. Nyt ei ole pitkään aikaan muistaakseni tarvinnut kysyä. Toivottavasti se ei ole vaikeutunut.

Josko tämä olisi vain tälläinen kausi. Ei kestäisi kauaa. Ehkä nyt alkukesästä alkoi. En muuten anna periksi! Minä olen vahvempi kuin ahdistus! Ahdistus, joka on ollut seuranani 5 vuotta pahentuen ja helpottaen. Ehkä ensi kesänä kiitän kassalla puhumalla, jos en kiitä puhumalla niin nyökkään. Ehkä ensi kesänä jopa voin kysyä puhumalla jotain, mutta ei sekään ole välttämätöntä. Katsotaan mitä aika tuo tullessaan, toivottavasti ei mene ainakaan huonompaan suuntaan.

Vapaus

Mietin tosi usein; millaista olisi olla vapaa tästä kaikesta? Vapaa kuin taivaan lintu? Ei mitään huolia. Mutta toisaalta sanon välillä "En halua olla lintu, en halua olla lintu joka suljetaan häkkiin!" Haluaisin olla vapaa lintu. Lintu jolla ei ole mitään hätää. Mutta ei sen enempää linnuista vaikka ovatkin mukavia ja kivoja.

Voisin sanoa että tätä en halua vaihtaa kenenkään kanssa, en halua tätä kenellekään. Mutta olenko kamala ihminen jos ajattelen että kumpa niille jotka eivät ymmärrä niin kokisivat edes pari päivää tämän? Kokisivat mille tuntuu olla Hiljaisuuden vanki? Mille tuntuu kun ei saa sanaa suustaan? Mille tuntuu kun lääkärin papereissa lukee diagnoosina Mutismi? Ja se vaikuttaa sinun elämiseen? Olisinko kamala? Jos tällä tavalla paranisin niin käyttäisin sen. Mutta ikuisesti tätä en halua kenellekään!

Tämä päivä on ollut parempi, ei hyvä, mutta parempi. Toki jatkuva ahdistus on päällä ja syksyyn mennessä pahenee. Ja sitten tulee taas rajuja ja pitkiä paniikkikohtauksia. Sitä en odota. Mutta siihenkin on onneksi nykyään lääke. En ole lääkkeiden puolella, mutta niiden avulla pystyn jonkin verran elämään. Ilman mitään lääkkeitä en tiedä miten olisin jaksanut. Yhdessä ohjelmassakin sanottiin (näytelty) miten paljon vähemmän lääkkeitä menisi jos lääkäreillä olisi enemmän aikaa. Niin... Mutta kun ei ole!

Minäkin tarvitsisin sen ihmisen. Ehkä sen ihmisen niihin vaikeimpiin hetkiin ja siinä taas tulee ilmi henkilökohtaisen avustajan tarve. Asia etenee edelleen todella huonosti ja aivan kohta on jo elokuu! En käsitä.

Kuvan lähde: https://pixabay.com/fi/linnut-alla-luonne-lento-siivet-174902/

Kamala päivä!

        
           NEGATIIVISUUS VAROITUS!

Tämä päivä on ollut vaikea. Oikeastaan vain kun keskityn kunnolla johonkin "omaan" niin pystyn rentoutumaan. Muuten on koko ajan huono olo. Ahdistaa. Muut kuiskivat, tuijottavat, ilveilevät. Siis KOTONA!! Sitä samaa mitä oli koulukiusaaminen. Tulee niin ne muistot mieleen. Vaikka olen alkanut sillein "unohtamaan". Eihän sitä oikeasti koskaan unohda. Mutta ei enää kauaa! Ja ensi kesälle jos olisi joku muu ratkaisu. Ei ihmisen mieli tälläistä jaksa.


Olen kyllä katkera! Olen pettynyt ja suunnattoman vihainen! Itselleni ja kaikelle tälle! Miksi en voi olla normaali? Elämä olisi paljon helpompaa. Kuka valitsee tälläisen itselleen kun voi mukamas valita... Ei KUKAAN valitse. En halua että kukaan joutuu tätä kokea.


Oikeastaan se tunne mikä aina tulee niin se sattuu fyysisesti. Mutta se henkinen kipu on miljoona kertaa pahempi. Voisin ennemmin ottaa fyysisen kivun. Vaikka sitäkin on vähän. Sattuu jotenkin rintaan. Vai onko se kipua, onko se jotain muuta?



Jos sormia napsauttamalla pääsisin eroon paniikkihäiriöstä, Mutismista ja sosiaalisten tilanteiden pelosta niin tekisin sen. Tekisin sen nyt heti! Se olisi minun unelma. Se olisi ainut unelma. Jos saisin yhden toiveen niin se kuuluisi niin että olisin terve.

Enään kaksi viikkoa!

Ihan alkuun. Nämä Papunetin kuvat ovat mukavia, koen ne käytännölliseksi. Selkeitä mutta hienoja. Useamman kerran olenkin niitä täällä käyttänyt.

Mutta sitten. Enään kaksi viikkoa! Siis on mennyt jo tosi paljon. Enään ei kauaa! Tai tietenkään ei syksynkään ole helppo. Minulle syksy on oikeastaan aina vaikea. Alkusyksy. Sitten on joulu ja kevät samalla tavalla. En tiedä miksi.

Kotona kun ei tunteitakaan saa näyttää vapaasti. Siellä missä pitäisi olla kaikkein paras olo. Mutta minun kohdallani niin ei ole. Ei varmaan ole koskaan ollutkaan. Voisin väittää etten edes tiedä mille tuntuisi se että olen kotona turvassa. Mille se tuntuisi? Tai mille tuntuisi se että äitini hyväksyisi minut kaikesta huolimatta? Tai ettei tarvitsisi koko ajan miettiä mitä seuraavaksi käy? Ei kyllä minulla ole mitään paikkaa missä nämä toteutuvat. Ehkä yksittäisiä ihmisiä on ketkä hyväksyvät minut kaikesta huolimatta. En voi tietenkään vaatia että jaksaa joka hetki, ei menetä malttia. Onhan tämä toisellekin rankkaa. Onhan se rankkaa kun ei aina ymmärrä eikä tiedä kuinka voisi auttaa. Mutismia kun ei voi tosta vain parantaa. Jos voisi niin olisin enemmän kuin onnellinen.

Kuvan lähde: http://papunet.net/materiaalia/kuvapankki/hak/Viikko

Jaksan loppuun asti!

Katson välillä päiviä kauan olen jo jaksanut. Nyt on enää todella vähän! Kaikkein huonoimpina hetkinä juuri ajattelen että olen paljon jaksanut.

Juuri tänään kuulin että miten hävettävää on kun en osaa puhua ja minua imitoitiin. Ahdisti. Enemmän kuin ennen, mutta se menee aina ohi. Tiedän sen. Mutta aina se tuntuu ikävälle. Ihan joka ikinen kerta minun tekisi mieli lähteä pois, mutta sitten äidilleni tulisi tunne "tämä onnistui, teen näin enemmänkin". En väitä etteikö nyt tekisi paljoa, mutta sitten tekisi vielä enemmän.  Onneksi kohta on syksy ja tämä kaikki on silloin ohi. Ja kun ne sanat mitä kuulen ei paranna Mutismia. Ehkä ei mikään paranna. Mutta olen toisaalta oppinut elämään asian kanssa. Ehkä se riittää.

Mutta edelleen ajattelen "puhumattomuus ei ole ongelma minulle, ei pitäisi olla sinullekaan ja jos on niin et ole minun arvoinen" :-) kyllä huomaan ketä se häiritsee.

Kuvan lähde: http://harrinvalmennus.fi/referenssit/

Arki alkaa

Vähän minua pelottaa. Mitä sitten tapahtuu? Joudunko jälleen jaksamaan paljon? Mutta nyt on lomaa jäljellä enään muutamia viikkoja. Sen jälkeen pääsen asuntolaan. Toivottavasti saisin oman huoneen. Tarvitsen niin paljon edelleen omaa aikaa. Tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Tarvitsen aikaa että jaksan. Tarvitsen hiljaisuuden että pystyn nukkumaan. Näistä kaikki pahentaa toisiaan.

Nyt on jo kuitenkin ilta. Eli kohta pääsee jo nukkumaan. Unirytmi on aika sekaisin, mutta eiköhän se tästä palaudu pian. Jos nyt ainakin kymmeneen olisin hereillä. Minulla muuttuu rytmi hyvin nopeasti. Muutama yö niin se on siinä. Nyt varmaan kyllä taustalla myös univelkaa.

Katsotaan mitä tästä nyt tulee. Ehkä tästä tuleekin jotain hyvää.

Itsenäinen liikkuminen ja avun pyytäminen

Nyt on taas todettu. Minulle tulee se etten osaa mennä. Tänään tiesin tasan tarkaan minne tulin, mutta kun takaisin olin menossa niin en osannutkaan. En jotenkin muistanut mistä olin tullut. Tultiin kyllä kysymään aika pian etsinkö jotain. Lukkiuduin jonkin verran. Ei ollut MITÄÄN keinoa millä olisin voinut asiani kertoa. Ei kännykkää, ei kynää tai paperia. Oli vain ranneke jossa nimi. Paljon sekin auttaa. Enkä pystynyt kertomaan etten tiedä mistä olen tullut. Onneksi alettiin kysymään kyllä/ei kysymyksiä ja sitten aika nopeasti saatiin selville missä pitäisi olla.

Olen ollut tänään aika väsynyt. En ole tottunut heräämään niin aikaisin aamulla. Ehkä aikaisin herääminen sitten jääkin päälle, toivottavasti. Mutta en usko. Kun kuitenkin joudun valvomaan pidempään.

Ja kun en aina tiedä onko kyse "oikeasta muistamisesta" vai ahdistuksesta, kun jos en muista niin samantien voi alkaa ahdistaa ja toisin päin. Ahdistus vie muistin. On se haastavaa.

Muuten minulle kuuluu hyvää. Nukuin viime yönä aika hyvin. Edeltävä yö oli sitten vaikea. Siitä en edes paljoa muista mutta katsoin aamulla kirjoitukset.

Pystyn toimimaan vaikka en ole kotona!

Olen sairaalassa. Ei mitään vakavaa. Mutta pystyn syömään, käymään pesulla, kommunikoimaan. Ja nyt äsken aloin jo puhumaan iltahoitajalle! Pyysin uuden kirjoituspaperin. Ja sitten sanoinkin etten enään hänelle tarvitse kirjoittaa. Vastasi vain että enkö tarvitse paperia. Korjasin että kyllä tarvitsen mutta hänelle puhun. Oli kiitollinen. Mutta koin että voin puhua koska hän kohtasi minut puhumattomana niin hienosti. Koin ettei ole hätää.

Aamulla kokemus oli huonompi, silloin ei kai vielä tiedetty että en puhu. Viitoin. Ei tietenkään ymmärretty. Kuulosti ainakin että tiuskaisi sitten vaihtoehdot. En ole vaikea tahallani. Puuttuu vain puhe. Ei nämä varmaan täällä tiedä Mutismista.

Nyt minulla on puhdas paperi vieressä. Katsotaan paljonko sitä tarvitsen. Olen koittanut kyllä viittoa, mutta eihän kukaan ole tähän mennessä ymmärtänyt. Koitin viittoa myös lääkärille mutta ei hänkään ymmärtänyt. Olisin puhunut jos olisi tullut yksin. Mutta kai ne ei tule kierrolle yksin.

Vuosi kirjoitettu blogia!

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo 25.5.2017. Mutta automaattinen aikataulu julkaisee vasta vuosi päivänä. Melkein 2 kuukautta aikaa kirjoittaa.

16.7.2016 oli muistaakseni sateinen päivä. Ajattelin vain, haluan tehdä jotain. Jotain itseni ja muiden hyväksi. Sitten keksin blogin mutismista. Alkuun ajattelin että muutama kerta kuussa jos joku lukee niin hyvä, nyt on yli 2000 kertaa joka kuukausi luettu. Se on todella hieno asia!

Kirjoitan tähän mielestäni tärkeimmistä päivityksistä.
-Ihan ensimmäinen päivitys löytyy täältä. Kerroin siellä mistä tämä blogi kertoo, kerroin todella lyhyesti.
-Hyvistä puolistakin on kerrottava. Halutessasi voit lukea sen täältä
-Ensimmäinen koulupäivä on tietenkin iso asia. Sen löydät täältä.
-Elokuun lopussa meidän luokalle maailman ihanin avustaja. Hänen avullaan jaksoin vaikeammatkin  päivät. Siitä asiasta voit lukea täältä.
-Katsoin Mutismi aiheisia keskusteluja ja otin niihin kantaa. Kirjoitus löytyy täältä.
-Joulukuussa innostuin lukemaan kirjan "Hiljaisuus" ja kirjoitin siitä täällä. Saatan sen vielä joskus uudelleen lukea.
-Sitten olikin jo joulujuhla. Lopulta en siis siellä ollut. Kirjoitus on täällä.
-Toukokuussa oli todella, todella iso onnistuminen. Siitä voit lukea täältä
-Toukokuussa tuli myös Mutismista uusi juttu suomeksi. Siitä kirjoitus on täällä.
-Olen kauan koittanut saada henkilökohtaista avustajaa, siitä kirjoitan ainakin täällä, täällä ja täällä. En nyt löytänyt ihan ensimmäistä tekstiä aiheeseen liittyen, mutta sekin täällä jossain oli. On epätodennäköistä, mutta mahdollista että olisin poistanut sen.
-Alkukesästä olin siellä leirillä. Oli tarkoitus olla pidempään, mutta oikeastaan pakko oli lopettaa se kesken. Siitä kirjoitan kanssa useammassa postauksessa
 täällä, täällä sekä täällä. Ensi kesänä en sinne enään mene. Tämä kesä riitti.

On tietenkin paljon muitakin tärkeitä päivityksiä, mutta niitä en tähän nyt etsi. Oikeastaan kaikki päivityksethän on tärkeitä. Näissä edellisissä on vain jotain erityistä. Varmaan joissain muissakin on, mutta en vain muista tai löydä niitä.

Kuulemma tässä vuoden aikana olen edistynyt paljon. En kyllä itse sitä huomaa. Ehkä se on niin hidasta tai jotain. Tai jotain mihin en ole kiinnittänyt huomiota.

Tulee niitä hyviä ja huonoja aikoja, on tullut. Nyt viimeisen vuoden aikana on tullut todella paljon molempia hetkiä. Ehkä ne ei ole kestänyt kuitenkaan yhtä pitkään kuin yleensä. Ehkä huonoja enemmän, hyviä vähän. Mutta muuten ns. normaalia. Hyvillä siis tarkoitan normaalia parempaa.

Mitähän seuraava vuosi tuo tullessaan? Toivottavasti ainakin enemmän hyvää kuin huonoa. Ja toivottavasti myös blogille lisää lukijoita. Tai jatkaisi tasaisesti nousuaan. Entä jos puhun jo vuoden päästä? Entä jos en puhu? Sen näkee sitten ja itselleni se on aivan sama. Kunhan pystyn edes kommunikoimaan. Jos jotain haittaa niin ei minun ongelma.

Mikä juuri sinulle on jäänyt mieleen blogistani? Onko se joku tietty bloggaus? Vai mikä? Miksi? Mitä toivoisit tulevana vuonna olevan? Millaisia tekstejä? Miten usein? (Jos kirjoitan harvemmin saatan saada pidempiä, en kuitenkaan voi luvata koska yleensä kirjoitan vain lyhyesti, tämä on poikkeuksellisen pitkä koska on kuitenkin vuosipäivä ja olen tätä kirjoittanut pidemmän aikaa)

Mitähän tähän loppuun kuuluisi toivottaa lukijoille? Ei voi toivottaa hyvää uutta vuotta koska on vasta heinäkuu :-D mutta jotenkin uusi on nyt alkamassa. Hyvää blogi uutta vuotta sitten :-)
Tästä on hyvä jatkaa kirjoittamista. Muistakaa vinkata tutuillenne jotka saattavat olla kiinnostuneita. Saadaan näin lisää tietoa Mutismista.

Kiitollisuus

Olen niin kiitollinen. Minulla on ollut kohta 5 vuotta ihminen kenelle pystyn kertomaan kaiken. Siis aivan kaiken. Hyvät ja huonot asiat. En usko että olisin tässä ilman kyseistä itmistä. Hänelle voin myös soittaa. Tai pitää silloin olla jo aika paha ahdistus päällä että soittaminen on mahdollista. Jos tarvitsen sillein aikuisen ihmisen neuvoa saatan kysyä häneltä, jos tarvitsen apua saatan pyytää häneltä, jos olen surullinen tai ahdistunut voin jakaa sen hänelle. Hän vastaa aina. Ehkä joskus päivien viiveellä, mutta koskaan ei jätä vastaamatta. Se helpottaa kun saa kertoa.

Yleensä kun kaikki ihmiset lähtevät elämästäni pois kun tietty kausi loppuu. Mutta tämä on pysynyt. Tuli vain pieni tauko kauden lopussa, mutta uskalsin ottaa yhteyttä uudelleen. Kiinnyn ihmisiin. En tiedä liittyykö jollain tavalla Mutismiin. Ehkä saattaa liittyä kun kuitenkin tukeudun ajoittain todella paljon muihin jos jumiudun tai en pysty tekemään jotain. Ja sitten se ihminen jää jotenkin tärkeäksi. Ja luopuminen sattuu joka kerta. Ja vaikka sen tiedän niin silti päästän ihmiset lähelle. Joka ikinen kerta ajattelen etten saisi päästää, mutta en voi sille mitään.

Asiat etenee huonosti

Avustaja asiaan en ole edes vastausta saanut että kauanko se voi kestää. En voi ikuisuutta kuitenkaan odottaa. Tarvitsen kuitenkin ihan tosi pian jotain apua. Joten tänään aloin miettimään uudelleen tulkkauspalvelun hakua. Vaikka tulkki ei tietääkseni voi avustaa. Ja edellisessä lausunnossa luki että tarve on ennemmin avustajaan. Mutta asiahan ei etene! Miksi pitää olla näin vaikeaa? Miksi asiat eivät voi hoitua. Ja tiedän kyllä että on paljon muutakin, mutta silti! Ehkäpä vielä kun sanottiin että nyt ei ole koulua niin pidetään "ei kiireellisenä". Jotain kuitenkin tarvitsen! Tarvitsen sen ihmisen joka on läsnä.

Minut kuitenkin on otettu kouluun puhumattomana ja tiedossa oli että minulla on Mutismi. Eli minua ei voi periaatteessa sen takia laittaa pois. Joillekin se on edelleen todella vaikeaa hyväksyä. Mutta jos minulla olisi tulkki tai avustaja niin pystyisin osallistumaan lähes täysin kaikkeen. Avustajan avulla paremmin, mutta myös tulkin avulla jonkin verran.

Ensimmäinen hyvä päivä tässä kuussa

Yli viikkoon en ole voinut näin hyvin. Toivottavasti huomenna olisi vielä samanlainen päivä. Ainakin aamu on. Sitten vain muutama yö että pääsen taas pois hetkeksi. Sunnuntaina iltapäivällä varmaankin pääsen lähtemään.

Eilen illalla olin todella väsynyt. Nukahdin melkein heti kun sänkyyn pääsin. Ja nukuin aamuun asti. Sain nukkua yksin niin sain univelkojakin pois. Vielä ensi yön nukun yksin. Toivottavasti saan kouluaikana asuntolassa oman huoneen. Se on vielä tärkeämpää siellä saada se oma tila, pystyisin edes jotenkin toimimaan. Tarvitsen myös omaa aikaa paljon.

Lomasta on mennyt nyt yli puolet. Näen kännykästä kuinka monta päivää on mennyt ja kuinka monta jäljellä. Tällä hetkellä näyttää 42 päivää mennyt, jäljellä 33. Tämä aika on mennyt aika nopeasti. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Toisaalta hyvä, toisaalta huono.

Kumpa tänä kesänä tulisi vielä sellaisia päiviä että voin näin hyvin. Ehkä sellainen päivä vielä tulee. Sellaisen päivän on pakko tulla! 33 päivää huonoa on liikaa. Nyt oli yli 10 huonoa. Oli aikakin tulla jo hyvä. Melkein täydellinen päivä!

Mukavaa illan jatkoa teille kaikille lukijoille! :-)

Saan olla jälleen rauhassa

Ei tarvitse sietää jatkuvaa naljailua. Tämä kestää ainakin muutaman yön ajan. Sen ajan kaikki on hyvin. Sitten muutama päivä taas kaikki kotona ja sunnuntaina on minun vuoro lähteä taas pois.

Tykkään tälläisestä. Saan olla oma itseni. Ei tarvitse koko ajan pelätä. Ei tarvitse miettiä mihin voin mennä. Joudun jopa miettimään välillä liikkumiseni muiden mukaan. Samoin syömisen. Nyt olen taas vapaampi.

Päivä oli aika haastava. Siskoni taas sanoi kaikkea. Mutta sitten mentiin toisen siskoni kanssa kaupungille. Kirjoittamalla onnistui aivan hyvin. Ei sillä ole oikeasti muille väliä, korkeintaan itselle, ei ainakaan pitäisi. Oli helpompi sitten olla. Hän ei sano minulle rumasti.

Illalla kun menen nukkumaan niin tiedän että aamulla voin herätä rauhallisena, ilman ahdistusta. Ja oikeastaan koko tämä viikko saattaa mennä minulta ihan suhteellisen hyvin. Tämä viikko ei ole aivan tavallinen, ei myöskään ensi viikko.

Ainakin torstaihin asti on tällein. Sitten en tiedä. Tuleeko muutkin tänne takaisin vai miten. Mutta aion varmasti nauttia näistä päivistä!

En ole kirjoittanut moneen päivään

On ollut tarkoitus kirjoittaa. Se kuitenkin aina jää. On ollut niin paljon kaikkea ja sitten olen illalla niin väsynyt. Eikä toisaalta ole kiinnostus riittänyt. Tai tietenkin tykkään tätä blogia kirjoittaa, tykkään ihan todella paljon. Mutta olen ollut nyt väsynyt. Päivät vaikeita. Illalla sitten en enään halua asioita ajatella.

Nyt on päivittäistä kotona kiusatuksi tuleminen. Sen huomaa jo kaikki. Mutta koitan olla välittämättä. Koitan olla kuulematta. Jos ottaisin kaiken itseeni niin olisin melko varmaan huonommassa kunnossa kuin nyt. Nuorempana tämä oli vaikeampaa, en ollut vielä oppinut olemaan etten ota kaikkea itseeni. Mutta jos ne sanat tulisivat joltain muulta niin saattaisi se olla taas pahempi. Ehkä se pitää kaikkia ihmisiä vastaan ns.rakentaa uudelleen. Äitiäni vastaan olen rakentanut. Siihen meni aikaa vuosia. Ja se ei ole todellakaan mennyt hukkaan. Toivon kuitenkin vielä joka päivä että joskus tulee sellaonen päivä ettei sitä suojaa tarvitse. Vaikea kuitenkin uskoa että sellainen päivä tulee. Ainakaan muutamaan vuoteen.

Onneksi on viikonloppu. Pidän sitä jotenkin rajana. Sen jälkeen alkaa aina uusi viikko ja uusi mahdollisuus. Ehkä seuraavalle viikolle on jotain parempaa luvassa. On ajateltava kuitenkin positiivisesti. Ehkä jokaisessa päivässä on jotain parempaa kuin edellisessä?

Ahdistaa...

NEGATIIVISUUSVAROITUS!

Ai mikäkö? No että joudun olemaan kotona, aika menee liian hitaasti, aika menee liian nopeasti, syöminen, puhuminen liikkuminen. Siis ehkä ennemmin kaikki! Olisiko helpompi sanoa mikä ei ahdista... Ehkäpä se että pääsen pian muutamaksi yöksi pois täältä. Tai tietenkin sekin jännittää, ei vielä ahdista.

Olen nyt saanut kuitenkin nukuttua ihmeen hyvin. Eli väsymyksestä tämä ei voi johtua. Mikä on? Entä jos puhuminen loppuu kokonaan? Se minua pelottaa kaikkein eniten. Miten sitten kävisi? Miten paljon minua sitten kiihottaisiin? Olenko lopullisesti sekoamassa? Mitähän siihen sanottaisiin jos en enään jaksaisi? Tuntuu etten jaksa, mutta en uskalla sitä sanoa. Mutta ajoissahan se on sanottava tai jollain tavalla kerrottava. Edes jollekin. Vaikka ei suoraan voisi auttaa. Aiemmin keväällä vielä sanoin etten halua tai tarvitse apua. Nyt kuitenkin tarvitsen...

Kuvan lähde: https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/katie-myrsky-iski-voimalla-britanniaan/5812156#gs.VOequLQ

Toivottavasti ymmärsin väärin!

Kävin katsomassa (en tiedä oliko edes oikea sivu) sen oikeus jutun käsittely aikaa. Sosiaali asioiden käsittely aika on n. 9-10 KUUKAUTTA!! Miten voi kestää niin kauan? Olisi ollut parempi hakea kokonaan uudelleen avustajaa uusilla lausunnoilla. En tiedä. Ehkä kuitenkin ymmärsin väärin. Ei se voi viedä niin kauaa. Katsoin vanhempiakin tilastoja niin on nopeutunut koko ajan. Nyt mennyt vasta kaksi viikkoa.

Toivon kaikkein eniten tällä hetkellä ettei toi pidä paikkaansa ja asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla.

Tänään on muuten ollut ihan hyvä päivä. Ei ahdistanut edes paljoa. Vain illalla vähän, tietenkin katseet ja ilmeily.

Otin muuten yhteyttä sinne asispalveluun. Ohjeistettiin ottamaan uudelleen yhteyttä kun asia on ajankohtainen eli keväällä. Nyt vain muita asioita ennen sitä. Asuisin siis kesän siellä. Ja ehkä kesän jälkeen loma-ajatkin. Siellä on yhden ja kahden hengen huoneita. Jos sinne pääsen niin sitten uskon että paraneminen voi alkaa!

Asuntola vastaavalle koululle laitoin eilen viestiä että tarvitsenko neurologian ylilääkärin tai oman neurologin lausunnon omaa huonetta varten vai riittääkö koululääkärin lausunto joka siellä jo on. Ei vastannut. Kai sitten laitan ylilääkärille kohta viestiä.

Eläimet

On eläinterapioita ja se on varmasti joidenkin kohdalla toimivaa. Eläimen kanssa voi olla jopa luonnollisempi eikä jännitä. Ja samalla voi saada yhteyden ihmiseen. Joskus muutama vuosi sitten käytiin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa aina katsomassa sen hevosta ja sain silittää, harjata ja ratsastaa. Alussa en edes hevoselle kuiskannut mutta sitten juttelin varovasti sille ja lopulta myös tälle psyk.sairaanhoitajalle. Kerroinkin myöhemmin että puhuin jo aiemmin hevoselle, en muista mitä vastasi.

Varmaan ratsastusterapiaa käytetään aika paljon Mutismin hoidossa. Jostain olen saanut sellaisen käsityksen.

Eläimet jotenkin aistii milloin niiden on oltava missäkin. Kissat ja koiratkin. Mutta ehkä etenkin kissat. Ei niille pysty valehtelemaan. Ihmiselle ehkä vielä pystyy jollain tavalla. Ei kuitenkaan kaikille.

Katsoin syksyn lukujärjestyksen, se oli virhe. Näkyi kuitenkin jo jouluun asti. Tieto auttaa, mutta toisaalta siellä oli tosi paljon musiikkia. Ne tunnit on ollut minulle kautta aikojen pahoja. Siis liikuntatuntien lisänä. Jotkut mutistiset saattavat pitää siitä kun pääsee laulamaan, ehkä äänettämästi. Mutta minä en pidä. Äänet ahdistaa, ihmiset ahdistaa, tila ahdistaa... No toivotaan että tulisi myönteinen päätös avustajaan niin voisin päästä koulun läpi!

Huonompaa vaihteeksi

No olihan tässä jo useampi hyvä päivä. Pystyin syömään ja olemaan. Ei tarvinnut ns.varoa jokaista liikettä tai sanaa. Nyt se on tullut taas minulle. Toivottavasti menisi pian ohi. Kuitenkin kesälomaa on jäljellä vielä yli kuukausi. Se on pitkä aika olla ahdistunut.

Saan kuitenkin nukuttua. Viime yö kyllä oli vaikea. Jossain vaiheessa tuntui ettei edes henki kulje. Piti aivan istumaan nousta. Kai elämäni kolmas kerta yöllä tollainen. Päivällä tullut kanssa. Mutta yöllä se on pelottavaa.

Mutta ettei vain oltaisiin negatiivisia niin uskalsin pitää sitä Mutismi paitaa kaupungilla viikolla. Ilman takkia!

Huomenna varmaan kauppaan käymään taas. Jotain evästä mitä voisin syödä itsekseni. Vaikka välttämiskäyttäytyminen on kaikista huonoin vaihtoehto. Ja mitä sitten kun koulu alkaa? Enkö pysty silloin syömään ollenkaan? Jos nyt en enään kunnolla edes perheeni kanssa. Mutta voihan tilanne vielä muuttua.

Nyt minä oikeasti ajattelen että ensi kesänä menisin jonkinlaiseen asumismuotoon, en jaksa enää kaikkein läheismipiä. Varmaan viimeistään syksyllä pitää aloittaa hakemukset ja sellaiset. Lääkärinlausunnonkin varmaan tarvitsee.