Mutta nyt olen kuvin kertonut tarpeeksi niin kerrotaan sitten muuten miten puhumattomuuteen suhtauduttiin tämän kerran. Olin siis kaksi viikkoa yhteensä. Mutta eri paikoissa. Ensimmäisessä paikassa aika hyvin puhe kohdistettiin suoraan minulle, oli paikalla tulkki tai ei. Tulkki oli tosi paljon paikalla. Tietenkin kun olin tosi huonona niin jouduttiin kysymään asioita tulkilta.
Mutta sitten kuntoutussairaalassa... Siellä kohdattiinkin hieman eri tavalla. Toimintaterapeutti oli viittova eli osasi kohdata erittäin hyvin. Kuvataulu oli kokoajan minulla mukana ja päiväsalissa oli yhteisessä käytössä ruokakuvia mitä haluaa esimerkiksi syödä aamulla. Se on mielestäni todella hyvä idea!
Joillain oli kuitenkin erilainen tapa. Aamulla esimerkiksi kysyi "Tarvitsetko nyt apua missään?" Ihan suoraan katsoi minua ja näytin etten tarvitse. Saatoin ehkä pyytää silmälasit osoittamalla ja laitaa alas. Mutta sitten kun tulkki tuli töihin niin yhtäkkiä tuntui hoitaja unohtavan kenelle puhuu. Esimerkki "Meneekö hän tänään alas syömään?" Vaikka tulkki vastasikin kokoajan minä muodossa "En mene" tai "Monelta pääsen kotiin?" Mutta ehkä ihmisten tietoisuus vielä lisääntyy joskus. Täällä samaisessa sairaalassa lääkäri kysyi myös miksi on tulkki paikalla. En oikein ymmärtänyt miksi edes kysyi.
Samalla reissulla sain myös uuden ystävän. Vaihdettiin myös puhelinnumerot. Oikeastaan joka päivä on laitettu viestiä ja kuulumiset vaihdettu.
Ensiapua kommunikointiin kuvan lähde: https://papunet.net/materiaalia/kommunikointitauluja-sairaalaan
