lauantai 16. heinäkuuta 2016
Historiaani
Olen aina ollut tosi ujo. En ole uskaltanut esim.esitellä itseäni. Yläasteella paheni paljon ja peruskoulun jälkeen vielä enemmän. Diagnoosin sain myöhään vasta alkukeväällä 2016, olin tuolloin 19 vuotias. Oli hyvä tunne kun vihdoin se luki paperilla. Vaikka itse tiesin jo että en ole vain töykeä. Tiedän että pitäisi vastata tervehdyksiin ja muihinkin. Tulevaisuudessa toivottavasti tästä ei ole haittaa paljoa. Juuri viime viikolla olin optikon näön tarkastuksessa ja sinne esitietoihin laitoin asiasta. Osasi kohdata tosi hyvin!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Lehtijuttu
Selektiivinen mutismi lapsella ja aikuisella – Noora lakkasi puhumasta - Hyvä olo - Ilta-Sanomat Mietin jonkin aikaa suostunko, juteltiin to...
-
Selektiivinen mutismi lapsella ja aikuisella – Noora lakkasi puhumasta - Hyvä olo - Ilta-Sanomat Mietin jonkin aikaa suostunko, juteltiin to... -
Vihdoin se on taas alkanut, saan puhuttua. En enää joudu kirjoittamaan. Tai vihko on aina mukana kuitenkin, varmuuden vuoksi jos tulee pie... -
Sain tämän idean eilen kun selasin nettiä, jostain sivulta tuli vastaan taas kommunikointikeinoja niin keksin aakkostaulun ja tein sitte...
Moro :) Eksyin tänne tuon fb-ryhmän linkin kautta, kovasti tehny mieli joskus kirjotella siellä mut ei ikinä jotenkii osaa eikä jaksa. Anyway, mielenkiintosta lukee toisen "aikuisen mutistin" tekstejä. En oo varmaan ikinä muuten jutellu mutismista toisen mutistin kanssa! Pitääkii siks heittää kommentilla ja parilla kysymyksellä. Pahottelen jo heti et voi tulla ihan helkkaristi tekstiä o_o
VastaaPoistaIte täytin siis 25 ja diagnoosin (sosiaalisten tilanteitten pelko + selektiivinen mutismi) sain viittä vaille 15-vuotiaana eli keväällä 2006, vaikka jo ala-asteella olin omituinen lapsi enkä osallistunu ikinä liikkatunneilla mihinkään ja en suostunu juoksemaan muitten nähen _ikinä. Vasta 4. luokan ekana päivänä itte mutismi puhkes kukkaansa ja vaan siks, et yks luokkalainen tyttö ujosteli esittelyissä ja sit jostain syystä niin tein miekin ja sen jälkeen en puhunu kouluissa ääneen ku vasta vuonna 2012-2013 aikuislukiossa saksan tunnilla, missä oppilaita oli tasan kolme ja niistäkii toinen oli miun sisarus :D
9-vuotiaaks asti olin puhelias ja rakastin ääneen lukemista ja olin tunneilla aktiivinen, vaikka olinkii aina ollu myös ujo ja äärimmäisen introvertti lapsi. Oisko kiusaaminen 3-luokalla ja perheen sisäset asiat vaikuttanu mutismin syntyyn... Muistan kyl sen yhen päivän ku matikan tunnilla opettaja kysy vastauksia ja viittasin ja joka kerran ku itsevarmasti sanoin jonkun vastauksen, se olikii väärin. Ja kaikki mitä en vastannu, oli oikein. Tuli olo et nyt näytän siltä, et en osaa mitään ja ajattelin, et lopetan kohta vastaamisen kokonaan ku ne näköjään menee aina sillon väärin.
Kysymykset kuuluu siis, et oliko siulla jo lapsena selvää mutismia, nyt ku ajattelet asiaa diagnoosin saatuas? Mutismihan menee helposti ujouden ja/tai "haastavan käytöksen" piikkiin.
Itellä oli opettajia, jotka suorastaan yritti pakottaa puhumaan... Ja sekös pahenti vaan asiaa. Kävin ekan kerran jollain psykologin tapasessa, joku perheterapia mikä lie, 7-vuotiaana just ton koululiikuntajutun takia ja sit seuraavan kerran vissiin 10-vuotiaana just sen puhumattomuuden yms. takia. Kävin siellä vissiin vielä yläasteella ja siellä puhuttiin sos.fobiasta ja mutismista, mut kukaan ei koskaan kertonu miulle mitään. Miusta oli kyl kiva käyä puhumassa, vaikka yläasteella en enää voinu puhua ääneen jos samassa huoneessa oli enemmän ku kaks henkilöä. Niin siis, olin kai 14 ku kuulin nuo kaks nimee ekan kerran ja menin googleen tai wikipediaan ja etin mitä ne tarkottaa ja meinasin puota tuolilta ku sovin kummankin kuvaukseen täydellisesti. Mutismistahan ei vielä ees ollu paljoo tekstiä missään ja muistaakseni ihan ekat tekstit oon lukenu englanniks ja sekii artikkeli wikipediassa oli suunnilleen yhtä lyhyt ku tää siun postaus.
Toinen kysymys:
Jos tunnistat itestäs lapsuudessa mutismia, tuntuuko et se on muuttunu ja kehittyny vähän "aikuisemmaks"? Kuulostaa hassulta, mut siis... niin :D Ku itellä esim. pentuna oli se et jäädyin ihan täysin ja toivoin et häviäisin maan alle. Kaikki vaan tuijotti ja ootti ja mie tuijotin jotain pöytää silleen "osaisinpa teleportata". Ja en voinu sanoo tiettyjä sanoja ollenkaan ja varsinkii vieraat kielet tarkotti ihan täyttä mykkyyttä, vaikka oikeesti tykkään kielistä.
Nykyään pystyn puhumaan jos on väkee, mut en mielelläni tee niin ku häkellyn muuten. Laitan tän erityisherkkyyden piikkiin nykyään. Mut siis tuu sitä totaalijäätymistä enää ku se tuntuu paljon nolommalta ku puhuminen. Pääsin siis suurimmasta osasta sosiaalista fobiaani eroon joskus 20v. täytettyäni, mut siitä on jääny se et en haluu olla huomion kohteena enkä esiintyä enkä tyyliin olla seisaallaan jos kaikki muut istuu. Ja erityisherkkyyden takia on kauheet suorituspaineet aina, eli osaa ajattelen nykyään vaan erityisherkkyyden piirteinä enkä fobiana.
jatkuu->
jatkuu:
PoistaItte mutismista on siis jääny se et en voi lausuu tiettyjä sanoja ääneen. Miun ihan eka sanalukko oli sana "kiitos" joskus 9-vuotiaana. En edelleenkään voi sanoo sitä ääneen, mut pystyn kirjottamaan sen, tosin vältän sitä jos ihmiset tietää etten voi sanoo sitä ku tuntuu et sit ne on ihan ":o sanoit kiitos?"
Ja sit on kirosanat ja jotkut muut, mitä en sano ikinä. Ja ittensä esittely on vaikeeta, varsinkii nimen sanominen. Ja tervehtiminen, en voi ikinä olla eka joka tervehtii ja en pysty sanomaan muuta ku "heippa" lähtiissä ja ärsyttää joka kerta vaan hymähtää tervehyksenä mut ku... en osaa? Tuntuu niin pinnalliselta? En tiiä.
Ja kielet. Englanti erityisesti, kirjotan sitä sujuvasti ja ymmärrän mut en osaa lausua täydellisesti joten tuntuu aina tosi vaikeelta sanoo mitään englanniks. Saksa luonnistu ku en antanu sen lukkoutua, mut tuo englanti... Mut se on jännää et englanniks voin kyllä kirota, mut suomeks en kiroa yleensä edes tekstissä. Vaikka päässä kiroilen 24/7 :D
Nojoo, ehkä tää riittäis. Eli blogis on nyt huomattu ja vaikuttaa mielenkiintoselta. Miekii oon vanhaan blogiini kirjotellu joskus mutismista, nyt en oo 2 vuoteen päivitelly tuota, mut siitä tuli itelle sellanen pakopaikka mihin vuodatin mielenterveysjuttujani. En muista itekään mitä oon kirjottanu (pitäs kai käydä läpi), mut jos haluat ni tässä linkki blogin mutismi-tagiin :)
Terveisin, Madness
En tähän vastaa enempää kun että liikunta tuntien ongelmat on tuttua. Edelleen avustajan kanssa olen ne tunnit. Ahdistaa vain liikaa. Ala-asteella, ehkä johokki 10 vuotiaaksi asti tykkäsin esiintyä ja sillein. Alkoi vähenemään ja nyt en enää puhu. Kommunikointi tapoja on onneksi monia 😊
PoistaIte kans pentuna lauloin paljon ja soitin pianoa, mut kaikki sekii jäi. Jotain soitinta ois kiva soittaa mut ku "tulee ääntä". Ei oo pelkästään se oma puhe/äänet vaan myös äänen tuottaminen muin keinoin aiheuttaa helposti samoja tuntemuksia ku se et pitäis puhua vaikkei pysty. Tai joskus se tuntuu siltä ettei "saa" puhua, oon itte aina ollu ihan yhtä ymmyrkäisenä ku ne jotka oottaa et sanosin jotain. Muistan sen yhen kerran ku äiti lupas miulle tietokonepelin palkintona jos puhun englannin opettajalle ääneen (joskus 3-luokalla kai) jotain sanoja, ihan vaan kahen kesken, ja muistan ku auoin suutani mut mitään ei vaan tullu kurkusta ulos vaikka miten yritin. Opekii oli sanonu äitille et näki miten yritin ja yritin. Ehkä ainut opettaja joka oikeesti suostu(?) näkemään sen vaikeuden siinä sen sijaan et ois vaan ihmetelly et mikä nyt on ja koittanu patistaa.
PoistaItelle kirjottaminen on helpointa, kuten näkyy :DD Minuu ei oo oikein puheenlahjoilla eikä sukkelalla sanavarastolla suotu, jälkiviisautta löytyy sit sitäkii enemmän. Monet psykan ryhmäkeskustelutkii kävin kännykän kirjotusominaisuuksien välityksellä, kirjotin kännykään ja näytin äitille, joka luki sen ääneen. Kamalinta siinä vaan on se et ku tuli väärinkäsityksiä ja kauhee vimma korjata mut ei voi sanoa mitään ääneen ja sit hirmu vauhtia kirjotus (ja niillä sen ajan ei-kosketusnäytöllisillä puhelimilla kirjotus oli rasittavinta ikinä), sillon aina toivo ettei ois sitä tulppaa kurkussa mut ku se vaan oli ja pysy...
Onneksi on nykyää hyvät puhelimet. Ja siihen sovelluksia jotka muuttaa tekstin puheeksi
PoistaMielenkiintoista! Onnea blogisi kanssa!
VastaaPoistaMadness kiinnostavaa kuulla sinunkin tarinaasi. Mullakin on ongelmia juuri "kiitos" sanon kanssa, tai muille kyllä pystyn sanomaan, mutta en vanhemmilleni. En myöskään voi tervehtiä vanhempiani, vaikka muita voin. Varmaan siksi, etten ole koskaan niin tehnyt ja nyt en enää voi sellaista aloittaa, kun olisi liian suuri muutos ja kai kuvittelen, että se olisi vanhemmilleni liian yllättävää. :D
T. myös aikuinen (entinen) mutisti
Kiitos kommentistasi. Koitan tätä ainakin näin alussa lähes päivittäin kirjoittaa kun katsojia on ollut paljon.
Poista