Muutoksia, muutoksia ja vielä lisää muutoksia...

Tiedän, asiat muuttuvat, mutta silti se tuntuu aina pahalle ja itkettää paljon, ja en oikein ymmärrä koko asiaa, ensin jotain ja sitten muuttuu ja sitten taas muuttuu, onko enää missään järkeä. Joskus ajattelen ettei ole. Haluaisin tämän kaiken vihdoin pysähtyvän ja pysyvän samana, etenkin asumisen, se on kaikista vaikeinta ja se nyt on taas tulossa vastaan vääjäämättä... Mutta tulossa mikä tulossa, menneisyyttä ei voi muuttaa, tulevaa ei voi tietää. 

On vain tämä hetki ja on oltava kiitollinen kaikesta mitä nyt tässä on. Aina ajan myötä löydän sen tärkeän ihmisen, sen johon voin luottaa melkein satasella. Täälläkin on sellainen, aloitin hänelle korttia ja kyllä itketti, itketti niin paljon että ei mitään rajaa.                                                                         

Toivon myös, että tulevassa paikassa löydän ihmisen johon voin luottaa. Edellisessäkin löysin, aivan ennalta arvaamaton oli, täällä oli kyllä myös täysin ennalta arvaamaton, en olisi kumpaakaan voinut kuvitella. Ehkä seuraavassa paikassa käy samalla tavalla, tai sitten ei ja se onkin suoraan arvattavissa keneen pystyn luottamaan. Se on sisäinen kauneus, ihmistä ei tunne ennen kuin tuntee oikeasti, ei tunne jos vain on nähnyt pitää myös päästä jollain tavalla yhteyteen. Se yhteys voi olla mikä vain, ei aina puhuminen. Ja se on kuitenkin yleensä vaikeaa. Ei voi puhua, joillekin se on vaikea ymmärtää.

Ehkä jatkossa vaikeina päivinä voisin laittaa sen "kuulen, en puhu" merkin paitaan tai kommunikointi nauhaan. En tosin tiedä olisiko siitä hyötyä kun kuitenkin joskus voin puhua... Ehkä nyttenkin kuuluisi puhua mutta ei niin ei, ja edelleen, koen että ne jotka eivät halua lukea, eivät myöskään ole kiinnostunut asioista mitä ajattelen vaikka täällä pitäisi olla, tai joka paikassa pitäisi olla. Kommunikointitavasta riippumatta. 

KUVIEN LÄHDE: PAPUNET