maanantai 18. heinäkuuta 2016

Syntymästäni tähän päivään

Tätä aihetta on toivottu, niin nyt koitan tästä kertoa. Mitä itse muistan.

Olin ennen kouluikää jo seurakunnan kerhossa ja siitä tykkäsin. Oli kavereita ja mukavia työntekijöitä.

Lapsena tykkäsin tosi paljon esiintymisestä ja näytelimistä, (näitä odotin innolla aina, vaikka jotain pientä kiusaamista oli jo ala-asteella. Olin välitunneilla jopa pelaamassa toisten lasten kanssa. Ja oli mukavaa. Lauloin, huusin, nauroin, juoksin ja kiljuin, olin vapaa.

Alkoi yläaste ja vankila alkoi hiljalleen tulla elämääni, tuolloin en siitä vielä tiennyt. Paheni paheni paheni ja lopulta olin siinä pisteessä etten enää uskaltanut vastata tunilla ja se on jatkunut tähän päivään asti ja laajentunut myös muualle. Ja ns. aikuinen joka ei puhu on tosi outo. Kaikki on erilaisia, se on joidenkin vaikea ymmärtää. Haluaisin olla kuin muut mutta se ei ole mahdollista.

Liikunta on mutisteille yleensä vaikeaa, näin on myös minun kohdallani. En pysty olemaan kunnolla tunneilla, en osallistu peleihin. Jotkut eivät tätä ymmärrä. Mutta en pysty osallistumaan vaikka haluaisin. Olisi kiva pelata jotain peliä. Siskojen kanssa kotona joskus vaikka jalkapalloa pelataankin pienellä porukalla. Se onnistuu hyvin.

Joskus saatan joidenkin luokkalaisten kanssa innostua pelaamaan jotain korttipeliä ja jopa opettanut yhtä poikaa pelaamaan, ilman sanoja. Hänen avustajansa sitten sanoi mitä koitan kertoa ja hyvin tiesi. Ilmeet, eleet ja liikkeet kertovat uskomattoman paljon. Vaikka joissain peleissä tarvitsee puhetta niin muut ovat hyväksyneet että minä käytän korvaavia keinoja. Esim. näytän maan lisäkorteista, tai kirjoitan jos ei voi näyttää maata ja peli on joku muu.

Minulla on kuitenkin kavereita, osalle puhun, osalle kirjoitan ja toivon että tämä on heille ok, ainakin heitä välillä ajattelen keille kirjoitan että miten he jaksavat...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn vain asialliset kommentit sekä sellaiset joista ei tule henkilöllisyyteni ilmi