Viimeinen viikko ennen lomaa

Tai oikeastaan viimeiset päivät, eihän tässä ole enää viikkoakaan.  Muutamia päiviä vain. Olen odottanut. Tämä loma sattuu sopivaan aikaan. Jos saisin hieman levättyä ja rauhoituttua. Ei tarvitsisi jatkuvasti jännittää. Tosin nykyään jännitän myös kotona oikeastaan koko ajan. Siellä on niin paljon kaikkea koko ajan. Tarvitsisin omaa aikaa enemmän.

Ja kun perhe ei ymmärrä mutismia. Suoraan sanoen pelkään käydä heidän kanssaan esim.kaupassa. Kun saan siitä sitten aina sanomista. Kun omasta mielestä nyökkäys riittää tervehdykseksi. Ja ei se myyjä oikeasti enää illalla ajattele "miksiköhän se yksi tyttö jolla oli vihreä takki ei tervehtinyt puhumalla?" Niillä on oikeasti paljon ajateltavaa. Ja ovat kohdanneet niin paljon asiakkaita etteivät he kykene muistamaan jos joku ei puhu. Ja mitä väliä sillä kenellekään on? Mitä väliä sillä on perheelle? Kuulemma häpeävät sitä... Itsekin häpesin ennen. En kuitenkaan enään. Olen oppinut elämään asian kanssa.

En jaksaisi olla kotona kuitenkaan niin kauaa. Väsyn melkein jo viikonlopun aikana ja loma on kuitenkin ainakin yli viikon, en muista tarkkaa aikaa. Eikä sillä toisaalta ole väliä. Toivon että sen jaksan ja sillä on positiivinen vaikutus olooni.

Tämä syksy on mennyt nopeasti. Aika menee niin kamalan nopeasti. Olen saanut uuden todella tärkeän ihmisen elämääni, ihmisen jolla on aikaa ja etenkin halua ymmärtää minua. Hän haluaa tietää mikä minulla on ja miten voin. Haluaa auttaa. Tälläisiä ihmisiä on harvassa, mutta onneksi tuonne kouluun on juuri sellainen sattunut. Luulen että monessa paikassa on kuitenkin sellainen ihminen joka osaa kohdata. Se on todella hyvä. Kuitenkin ajattelen, jokaisella on oma tapansa kohdata ja se tapa ei käy kaikille. Joku tarvitsee että tulee siihen heti ja aletaan toimimaan, minä tarvitsen rauhallisen tavan. Kaikki on niin ihmiskohtaista, olemmehan kaikki erilaisia.

Olen aina tykännyt olla asuntolassa. Olen ollut useammassa. Siellä saan omaa aikaa ja tarvittaessa myös apua. Toisin siellä on myös vieraat ihmiset ja äänet, mutta niihin tottuu. Tarvitsen kuitenkin paljon omaa aikaa. En pysty koulun jälkeen oikein ketään näkemään. Ennen se oli mahdotonta kun ei ollut omaa huonetta. Nyt lääkärin avulla se onnistui jo alkusyksystä.