Millaista elämäni on ollut tähän päivään mennessä?

Olenkin tästä joskus kirjoittanut aiemmin, ihan silloin alussa. Nyt koitan kuitenkin kirjoittaa hieman laajemmin kuin silloin.

Kirjoitan tähän vain mitä minulle on kerrottu, en kysy asioita. Minulle on kuitenkin kerrottu aika paljon.

Synnyin todella pienenä. Monta kuukautta etuajassa. Melkein 3kk liian aikaisin. Eli hyvä että edes siitä selvisin.

Olin kuulemma helppo vauva.

Tykkäsin olla paljon mummun luona pienenä, ja taisinpa ollakin aina viikonloppuisin kun mummu oli viikot töissä. Minulle taisi joskus itkukin tulla kun piti lähteä sunnuntaina kotiin, eihän pieni ihminen ymmärrä sitä että kohta se perjantai sieltä taas tulee.

Kävin seurakunnan järjestämässä kerhossa silloin pienenä. Tykkäsin tietääkseni paljon. Muistan vieläkin että oli mukavaa olla sylissä ja lähellä. Olin jotenkin "turvassa". En muista kotona saaneeni läheisyyttä.

Esikouluun meno varmasti jännitti. En muista siitä vuodesta mitään. Edelleen läheisyys oli tärkeää. Tuolloin olin kuitenkin vielä puhuva. (Harvinaista koska Mutismi esiintyy juuri tuossa iässä)

Ala-asteella varmaan en oikein enään miehille puhunut. Meillä oli hieman inhottava miesopettaja. Tai tämä opettaja tuli vasta kun olin kolmannella. Onneksi koulu oli kuitenkin pieni, kaikki tunsivat toisensa. Oli helppo liikkua.

Yläasteella sitten kaikki paheni. Siinähän iässä kaikki on muutenkin vaikeaa, mutta itsellä tuli kaikki siinä samassa. Tuolloin vähensin jälleen puhumista. En oikein enään tunneillakaan puhunut. Harvoin muutenkaan. Koko ajan meni huonompaan. Aloin saamaan pahoja ahdistuskohtauksia. En voinut enään olla oikein tunneilla. Menin välillä ihan "piiloon". En vain mennyt tunneille. Jotkut tunnit olivat toisia vaikeampia, etenkin liikunta. Niillä tunneilla en ollut koskaan (enkä ole edelleenkään ollut). Muutamia kertoja olen ollut hetken samassa tilassa, mutta lähden useimmiten aina pois kesken. Yläasteella en edes tainnut koskaan olla samassa tilassa tai jos olin niin lähdin aina pois. Ehkä ne kaikki muutokset pahenisivat kaikki asiat.

Ja lopulta yläasteen jälkeen "lopetin puhumisen kokonaan". Olen ehkä ihan vähän paremmassa kunnossa kuin silloin. Tai onhan monet ihmiset sanoneet että olen parantunut ihan koko ajan. Tämänhetkinen opettajakin sanoi että olen parantunut aika paljon. Alkuun kun en puhunut hänellekään sanaakaan ja nyt puhun kokonaan, ainakin jos ollaan kahdestaan.

Nyt pärjään kirjoittamalla lähes joka tilanteessa. Kännykkä on mukana aina. Todella harvoin unohdan sen minnekään. Jos on tilanne ettei sitä kännykkää ole niin sitten selkeä elekieli. Vaikka jotkut eivät tätä ymmärrä tai eivät halua ymmärtää. Mutta nykyään koen ettei heidän sitten tarvitsekaan. Saavat itse valita, annan sen sitten olla.

Tämä ei nyt kuulu enään aiheeseen mutta puhuittiin juuri yhden ihmisen kanssa jokin aika sitten elekielestä. Oikeastaan jokainen sitä käyttää. Harva selittää esimerkiksi kokonaan sanallisesti puhumalla missä jokin paikka on "tuolla kaupan takana, vähän kirjastoon päin" vaan moni näyttää kädellä sen suunnan.