Heräsin tänään aiemmin mihin olen tottunut ja nyt olen todella väsynyt. Olin vapaaehtoisena entisellä työharjoittelu paikalla, tykkään olla siellä ja voin olla oma itseni. Olen ollut siellä muutaman kerran vapaaehtoisena.
Elokuun alku on mennyt nopeasti, olen siitä onnellinen että pääsen pian pois. Ei tämmöistä ihminen jaksa. Olen kyllä jo kauan jaksanut ja se on hyvä juttu.
Jotenkin tuntuu että nyt ei edes ajatus kulje. Onneksi äitini ei ole kotona, en välttämättä jaksaisi hänen ivailuaan, se on aika raskasta kuunnella päivästä toiseen. Nyt kun koulu alkaa niin se onneksi alkaa vähän helpottamaan kun ei tarvitse päivittäin olla sitä kuulemassa. Mutta toisaalta taas sitten taas "kuulen" sen, nyt olen hieman oppinut siihen etten kuulisi. Mutta viikonloput ovat niin lyhyitä aikoja ettei siinä ajassa kerkeäisi paljoa ivata, mutta silti ajatus siitä ahdistaa suunnattoman paljon. Voi, kun se loppuisi jossain vaiheessa kokonaan.
Alkukesästä olin hyvin ahdistunut koska joudun olemaan kotona, nyt en enää oikeastaan ole, ei ole enää edes viikkoa! On mennyt melkein koko loma. Nyt on jo tämäkin viikko suunnilleen puolessa välissä. Enää viisi yötä! Olen kiitollinen, mutta toisaalta en. En ainakaan siitä kun meidän luokalla on joku leiri syksyllä, joka vuosi. Olin viimeksi hyvin ahdistunut. Itkin paljon. Ja illat olin kipeä. Mutta en halua poissaoloja, en halua mennä kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hyväksyn vain asialliset kommentit