Puhe meni taas...

Ja näin se sitten taas tänä aamuna meni, en muista mitä siinä kävi, mutta ns. vaadittiin puhumaan, ahdisti - ahdisti - ahdisti enemmän - jumiutuminen - itku. Näin se menee aina. Ja jumiutumisen jälkeen on aivan turha kuvitella että liikkuisin itse minnekään, joskus riittää sanallinen ohjaus, useimmiten tarvitsen kuitenkin fyysisen avun että edes pääsen alkuun, jumiutumisia on ollut enemmän, mutta siihen ei ole sitten muuta liittynyt, ne tuntuvat aina ikuisuudelle vaikka niissä menisi maksimissaan puoli tuntia. 

Ja kun sanottiin vielä "Vaikka vierastaisit minua niin silti sun pitää voida toimia" Siis en mä nyt tyhmä ole, kyllä sen tiedän, eikä se nyt vain ollut edes ainoa kerta, niitä kertoja on tullut ennenkin. Myös ennen olen mennyt jumiin, mutta silti puhe ei ole kadonnut. Nyt pitää vaan antaa sille aikaa. Ihan kaikkien pitää antaa aikaa. Tiedän, se ei ole välttämättä helppoa. 

Ilmiselvien asioiden odottaminen ei ole helppoa, vaikka tietäisi että se tulee joskus tapahtumaan. Tässä tapauksessa ei voi tietää milloin, monessa muussa asiassa tietää edes suunnilleen milloin asia tulee tapahtumaan, esimerkiksi joku matka. (en tosin nyt tiedä korona-ajasta) Sitä voi olla vaikea odottaa, ehkä se etenkin kun tietää päivän. Tai koiranpennun odottaminen, se on niin isoa odottamista ettei tunnu jaksavan ollenkaan, olen muutaman kerran sellaista pientä palloa odottanut niin voi että sitä iloa kun pentu on ekaa kertaa sylissä ja etenkin kun pentu tottuu siihen, eikä enää pelkää.

Onneksi mulla on paljon muita keinoja. Kaulassa on kokoajan kolme avainnauhaa, niissä eri tilanteisiin sopivia kuvia, pelkät tunteet (ostettu Valteri-koulu Mikaelista), toisessa ihan normaali asiat ja viimeisessä akuutit esimerkiksi "kipu". Ja vihko on kanssa aina mukana, nyt on tosin ihan lopussa. Varmaan nyt otan valmiiksi jo toisen vihkon.

Kuvan lähde: käsin kirjoitettu - Bing images