maanantai 16. tammikuuta 2017

Yksinäisyysdestä

Siis nyt minä sen tajusin. Minulla ei ole oikein yhtään ystävää... Ainakaan oman ikäistä. Kirjoittamalla olen koittanut jutella vanhojen kavereiden kanssa kun ei enään nähdä. Mutta ei se riitä. Ja uusiinhan en oikein osaa tutustua. Haluaisin.

En ole ennen kokenut tällein yksinäisyyttä. Tarvitsen omaa aikaa, mutta nyt on jotain. Onhan minulla periaatteessa iso perhe että pitäisi olla aina seuraa, mutta ei se ole sama asia.

Lapsena minulla oli ystäviä. Useita. Leikittiin. Ja sieltä asti on pysynyt N.K. Kiitos hänelle <3 Mutta entä jos elämä ajaa meidätkin täysin erilleen, mitä sitten tapahtuu? Saanko koskaan oikeaa ystävää? Voinko saada puhumatta ystävän? Ehkä samassa tilanteessa olevan voin. Mutta kestääkö sekään? Taitaa nyt vain itsellä olla negatiivinen käsitys taas kaikesta :-D

Toivottavasti tämä on vain tämän illan ajatus ja menisi sitten ohi. En usko että jään ikuisesti yksin. Toivottavasti ainakaan. Ja aina voi tulla joku uusi.

Pelkään sitä menetystä sitten. Niinku pelkään jo nyt koulun loppua, joudun luopumaan joistain tärkeistä ihmisistä. Se on aina yhtä kamalaa. Tiedän sen etukäteen ja silti aina päästän monet liian lähelle, nekin joiden kanssa tiedän sen yhteisen ajan loppuvan tiettyyn pisteeseen mennessä.

2 kommenttia:

  1. Olen todella pahoillani puolestasi! Mutta hei, koulun loppumisen ei tarvitse tarkoittaa luopumista, vai mitä? :) Yhteydenpito ja näkeminen voi jatkua siitä huolimatta, vaikka tiet erkanisi eri kouluihin. Näin on omalla kohdallanikin ollut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän ne voi. Nimenomaan VOI. Omalla kohdallani tosin ei ole oikein jatkunut. Enkä jaksa yksipuolisesti pitää yhteyttä. Juuri tänään viimeksi yritin ;-)

      Poista

Hyväksyn vain asialliset kommentit sekä sellaiset joista ei tule henkilöllisyyteni ilmi