Ahdistus osa 5

Minusta tuntuu etten voi puhua kohta enään kotonakaan, aina mitä tahansa sanon niin moititaan. Aina jotenkin väärin. Minulla ei ole oikeutta mielipiteeseen, minulla ei ole oikeutta toiveisiin. Minun täytyy tehdä niinkuin äitini haluaa minun tekevän. Viikonlopun yli minun on pakko jaksaa. Mutta miten kun tulee kesä? Miten minä silloin jaksan monen monta viikkoa?

En voi tietenkään vaatia että ihminen jolla ei ole mutismia tai paniikkihäiriötä (äidillä mukamas ollut nuorempana) pystyisi ymmärtämään mille minusta tuntuu. Miten pahalle sanat tuntuvat. Ne sattuu. Ne sattuu yön pimeinä tunteina kun saan olla vihdoin yksin. En uskalla päivällä kotona itkeä,en uskalla näyttää tunteita. Sitä ei täällä hyväksytä. Asuntolassa uskallan, avustajalle uskallan. Se helpottaa. Hänelle voin puhua ja kertoa asioita. Tästä koti asiasta olen maininnut ihan sivulauseessa, mutta siihen se jäi.

Jotkut saavat vaikeina aikoina läheisiltään tukea jaksamiseen, minun oloa ne vain pahentavat. Olisinko näin ahistunut jos ei tarvitsisi tulla kotiin? Olisiko minulla rohkeus kertoa mielipiteeni?

Minulle on aina ollut vähän vaikea kertoa asioista mielipidettä ja nyt se on taas vaikeutunut tosi paljon. Koska minä en saa olla eri mieltä kuin toinen. Saan siitä heti sanomista.

Voi kun olisi joku paikka aina missä voisin olla oma itseni ja ei tarvitsisi pelätä muiden arvostelua tai muutakaan. Sellaista paikkaa ei enään ole. Ei edes kotona... Mutta aivan heti kun on mahdollisuus muuttaa omaan asuntoon tai vaikka tuettuun asumiseen niin lähden kotonta. Silloin toivon mukaan helpottaisi.