Pohdintaa mutismista useammalta kannalta

Ihan alkuun, mutismi ja ujous on eri asioita, mutta mistä ne voi sitten erottaa? Milloin ei ole enään "pelkkää" ujoutta? Tai mitä on sosiaalisten tilanteiden pelko? Mitä eroa näillä edes on?

Minulla on varmaan kaikkia, tietyissä tilanteissa saatan toimia ohjattuna ihan hyvin, mutta vain ilman puhetta. Ne sanat ei vain tule. Miten sen voi selittää jollekin joka ei ole kokenut kun ei voi selittää edes itselleen.

Onko ujous tai mutismi paha asia? Onko se hävettävä aihe? Minä en enään häpeä, on ollut pakko vain tottua. Moni muu häpeää, moni samassa tilanteessa.

Mutismi perheeni kannalta he eivät välttämättä kehtaa mennä kanssani minnekään, mutta en anna sen haitata. Kuulemma asiakaspalvelija ihmettelee miksi en puhu ja mikähän vamma minulla on. En tähän oikein usko. Eivät ne kerkeä ajatella, heitä ei oikeasti kiinnosta. Koitan ajatella toisen kannalta, miksi hävettää. Ehkä kun on tottunut siihen että kotona puhun mutta sitten olen hiljaa, ehkä kun olen jo melkein aikuinen. Ehkä kun kaikki muut ovat puhuvia. Ehkä kun ei ymmärrä.

Mutismi opettajan tai avustajan kannalta voi olla myös vaikea. Ei siinä vaiheessa onnistu oikein mikään "normaalisti" vaan kaikkeen tarvitaan aikaa. Minulla on myös jumiutumista. Mutta onneksi on kaikki muut keinot millä voi kertoa myös opettajalle asioista. Olen nyt kertonut uudelle opettajalle viestein itsestäni ja mitä ajattelen. Oli hyvin kiitollinen ja hyvillä mielin kun nyt ymmärtää minua paremmin kun osaa kohdata. Tosin joillekin opettajille kohtaaminen on vaikeaa vaikka olisin laittanut miten monta viestiä.

Mutismi asiakaspalvelijan kannalta. Tästä kerroin jo aiemmin. Niitä tuskin aihe kiinnostaa. Niillä on se oma työ, eivät he jää miettimään "miksihän toi ei puhunut, mikähän sillä on" Tai jossain missä "pitää" puhua niin näytän kännykän näytöltä, en pidä sitä lainkaan outona asiana. Se on niin luonnollisesta, kännykän avulla pärjään. Tai joskus, tosi harvoin minulla on paperia ja kynä mukana.

Mutismi kavereiden kannalta. He ovat vain todella kiinnostuneita asiasta. Haluavat tietää lisää, mistä se johtuu, paraneeko se, mille se tuntuu ja mitä ajattelen siinä kun en puhu. Ja muutamat ovat auttamassa joissain tilanteissa. Esimerkiksi kun tulee joku uusi opettaja niin kysellään nimet, joku sitten yleensä kertoo minun nimeni. (Joillekin voi olla taas tämä vaikea ymmärtää miten on niin vaikea sanoa oma nimi mutta sanat ei vain tule)

Olen hiljaisuuden vanki. Enkä tiedä vapaudunko koskaan. Jos se minusta olisi kiinni niin vapautuisin välittömästi ja unohtaisin kaiken. Elämä olisi silloin helpompaa, ei tarvitsisi koko aikaa miettiä miten saan kerrottua jonkun asian. Ja kun joskus on mahdotonta kiinnittää toisen huomio jos ei ole mahdollista vaikka koskettaa.