Normaali pituinen viikonloppu, millaista elämä olisi ilman mutismia

Siitä on jo monta viikkoa aikaa kun oli normaali viikonloppu. On ollut pääsiäinen ja varmasti jotain muuta. En kylläkään nyt muista mitä. Ja kohta tuleekin jo vappu. Vain nyt tuleva viikko on normaali ja muistaakseni pitkiä päiviä. Tapahtumia. Nämä kaksi päivää ollut väsyttäviä, mietin miten jaksan pitkät päivät? Entä jos ei ole ihmistä kenelle kerron?

Kaikki ovat aina todella innoissaan viikonlopusta. Minä en. Tai nyt on ehkä poikkeus. Mutta silti. Minulle voidaan sanoa taas mitä vain. En haluaisi kuulla sitä. Mutta kuulen silti. Nyt on kuitenkin vain normaali viikonloppu, sen jaksan. On jaksettava. Tai oikeastaan, en enään osaa välittää niistä sanoista. Annan niiden olla. Ei minua kiinnosta. Ihmisellähän on oikeus ajatella mitä haluaa.

Kesä on sitten pitkä. Sitä aina välillä mietin että miten jaksan. Entä jos jaksaminen loppuu. Voinko sen sanoa. Tai en tietenkään voi, mutta koitan aina ajatella paljonko on enään jäljellä, se aikahan vähenee ihan koko ajan :-) Nyt tosin voi olla ettei ole enään asuntolassakaan hyvä olla. Sen tiedän ehkä ensi viikolla.

Minä olen sellainen ihminen joka haluaa että kaikilla on hyvä olla. Mutta haluaisin että myös itselläni olisi.

Tuntuu että kaikki nämä ovat pilanneet elämäni, ainakin osittain. Mitä kaikkea olisinkaan saavuttanut ilman mutismia? Missä olisin? Olisin ehkä unelma-ammatissani. Olisin tehnyt kaikkea kivaa. Ei tarvitsisi koko ajan pitää mukana jotain mihin voi kirjoittaa. Erityisesti ahdistustaso olisi niin paljon pienempi.

Hyvää viikonloppua lukijoilleni!