Omaa aikaa, äkkiä!

Koko ajan ääniä. Koko ajan ihmisiä. Väsyttää. Yöksi voin rauhoittua. Ja olen itsekseni. On aikaa miettiä asioita, on aikaa vain itselle. Voi kuunnella vaikka hiljaisuutta. Paitsi pitää nukkua yöllä.

Nykyään myös kotona pelkään virheitä. Saan kamalasti sanomista jos teen jotain väärin. En enään uskalla. Pelkään. Ja sitten jos en uskalla tehdä niin saan siitä sanomista. Miksi on väärin epäonnistua jos ei ole koskaan kerrottu? Ja tätäkö on koko kesä? Toivottavasti ei. Ei kenenkään jaksaminen sellaista kestäisi. Voi kun olisi jo aika mennä nukkumaan. Olen väsynyt.

Mutismi ei sillein kotona ole läsnä. Mutta jos tulee joitain vieraampia niin sitten se taas tulee. Mutta nykyään äitini ehkä sen alkaa hyväksymään. Toivottavasti. Joskus siskoni luulee että olen taas "mykkä", en vain huomaa kun minulle puhutaan. Inhoan koko sanaa. Tuskin sitä edes oikeasti käytetään. Mutta se sattuu kuitenkin, joka kerta. Pitäisiköhän siihen tottua? Asioihin tottuu... Tuskin tälläiseen kuitenkaan. En tiedä mitä teen.

Josko huomenna olisi parempi olla. Toivotaan ainakin. Ja kohtahan alkaa se leiri. Pääsen pois täältä, ainakin hetkeksi. Sitten ehkä myöhemmin kesällä mennään sukulaisten luo mummin ja hänen miehensä kanssa. Muita meiltä ei sinne tule. Siellä minun on helpompi olla. Siellä ei kukaan sano rumasti. Saan olla juuri sellainen kun olen.