Ihan alkuun. Nämä Papunetin kuvat ovat mukavia, koen ne käytännölliseksi. Selkeitä mutta hienoja. Useamman kerran olenkin niitä täällä käyttänyt.
Mutta sitten. Enään kaksi viikkoa! Siis on mennyt jo tosi paljon. Enään ei kauaa! Tai tietenkään ei syksynkään ole helppo. Minulle syksy on oikeastaan aina vaikea. Alkusyksy. Sitten on joulu ja kevät samalla tavalla. En tiedä miksi.
Kotona kun ei tunteitakaan saa näyttää vapaasti. Siellä missä pitäisi olla kaikkein paras olo. Mutta minun kohdallani niin ei ole. Ei varmaan ole koskaan ollutkaan. Voisin väittää etten edes tiedä mille tuntuisi se että olen kotona turvassa. Mille se tuntuisi? Tai mille tuntuisi se että äitini hyväksyisi minut kaikesta huolimatta? Tai ettei tarvitsisi koko ajan miettiä mitä seuraavaksi käy? Ei kyllä minulla ole mitään paikkaa missä nämä toteutuvat. Ehkä yksittäisiä ihmisiä on ketkä hyväksyvät minut kaikesta huolimatta. En voi tietenkään vaatia että jaksaa joka hetki, ei menetä malttia. Onhan tämä toisellekin rankkaa. Onhan se rankkaa kun ei aina ymmärrä eikä tiedä kuinka voisi auttaa. Mutismia kun ei voi tosta vain parantaa. Jos voisi niin olisin enemmän kuin onnellinen.
Kuvan lähde: http://papunet.net/materiaalia/kuvapankki/hak/Viikko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hyväksyn vain asialliset kommentit