Onneksi en ole enään kotona

Viikko meni sillein nopeasti, mutta lopussa en olisi enää jaksanut. Onneksi se on nyt ohi. Ei minun tarvitse enää jaksaa. Sanotaan että perhe on läheisin ja he kyllä ymmärtävät, mutta minun tilanteessa ei todellakaan ole näin, ehkä yksi siskoistani saattaa ymmärtää, kukaan muu ei. Mutta toisaalta, aina en ymmärrä itsekään miksi moni asia on niin vaikeaa ja miksi juuri minulla, meidän perheestä vanhimmalla, kun muutenkin vanhimmalta odotetaan eniten. No niihin en koskaan saa vastauksia. Eikä niihin ole vastauksia olemassakaan.

Mutta nyt se on taas hetkeksi ohi. Saan olla. Ei tarvitse kuunnella kaikkea sitä ikävää. Mutta tulevan viikon jälkeen alkaakin sitten pitkä aika. En kuitenkaan ole päivisin kotona. En ole myöskään varma miten ne nyt menee kun on suhteellisen pitkiä päiviä eikä ole mahdollista välttämättä levätä vasta kun ihan illalla. Ei edes siihen aikaan vielä milloin olen tottunut asuntolassa. Ja sekin väsyttää joskus liikaa. Mutta jos olisi nyt siellä parempi jaksaminen, paikka on kuitenkin tuttu ja erittäin turvallinen, missään vaiheessa en sillein jää yksin. Mitään pahempaa ei voi tapahtua. Ja ei tarvitse käyttää jaksamista siihen että pitää pystyä olemaan tunneilla.

Marraskuun siis olen oikeastaan kokonaan kotona. Illat ja yöt, viikonloput myös. Mutta ehkä se on helpompi kun nyt ei ole kaikki muut sisarukset kotona. On sentään vähän rauhallisempaa, mutta eihän niistä muutenkaan ole paljoa häiriötä kun ovat jo isoja, pienistä enemmänkin. Sen näkee sitten. Uskon ja toivon kuitenkin että on helpompi kuin ns. tavallisesti.