Mutta sitten kun mentiin käymään asumisyksikössä ennen osastolle tuloa niin sitten alkoi kamala ahdistus. Tuntui kuin vankilaan olisi tullut, olin ihan että auttakaa nyt joku. Onneksi vieressä oli suhteellisen tuttu tulkki. Ei jättänyt hetkeksikään yksin. Kiitos tästä hänelle.
Olin jo laittanut monta päivää aiemmin viestiä, mutta ei reagoitu millään tavalla. Kerroin että jos asia ei niiden kautta onnistu niin hoidan itse perjantaina iltapäivällä ja niin sitten tein, siitä tuli sitten sanomista. Tuntui ihan kuin pieneltä linnulta, jonka äiti on jättänyt ja jonka siivet eivät vielä kantaneet. Siinä hetkessä tiesin että osasto on juuri se paikka mitä tällä hetkellä tarvitsen.
Nyt sitten vain odotetaan että saisin vammaispuolelta paikan. Olisiko asiat nyt paremmin? Mitä olisi paremmin? Olisiko joku huonommin? Olisiko asuminen jatkuvaa vai olisinko siinäkin vuoden välein joutunut vaihtamaan? Entä jos seuraavakaan paikka ei ole sopiva? Näihin ei kukaan osaa vastata. Mutta uskon että kaikella on jokin tarkoitus.
En tiedä sitten kun on tavaroiden haku, miten sitten, se on kuitenkin pidempi aika olla siellä. Ahdistaa jo valmiiksi.
Nyt on täällä turvallisempi olla. En koe olevani ns. roskaa ja saan olla rauhallisin mielin. Saan tuntea mitä tunnen. Saan liikkua vapaasti sisätiloissa. Pääsen huoneeseen pyytämättä, joskus jopa pakolla. Mutta se on tapahtunut onneksi vain yhden kerran, seuraava samanlainen kerta jos tapahtuu niin olen kuulemma eristyksessä niin sitten en ainakaan pääse sieltä ulos, huoneesta vielä pääsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hyväksyn vain asialliset kommentit